torstai, 31. elokuu 2017

Pala 4: Sota

Hän istui jälleen tutussa tuolissa.

Tuoli ei ollut sama, kuin aikaisemmin, mutta sen ympärille muodostuvat asetelmat olivat varsin tuttuja. Oikealla puolella tuijotti vanhahko lipasto, joka pursui papereita, mappeja ja kirjoja. Kaikki liittyen siihen, miksi hän siinä tuolissa istui. Viistossa oikealla puolella seisoi pieni, pyöreä, koivunvärinen pöytä, jonka toisella reunalla koreili värikkäitä kyniä ja pieni kasa post-it-lappuja. Ja keskellä pöytää enteili se, mitä tuleman pitää: paketti nenäliinoja.

Vastapäättä Häntä istui nainen. Naisen kasvot olivat pyöreät ja ystävälliset. Hänen silmistään paistoi lempeys ja kiltteys, sekä merkki viisaudesta. Tämä nainen kumartui eteenpäin tuolissaan saatuaan näpyteltyä koneelleen täydennystä Hänen tietoihinsa, joissa oli merkittynä suurin osa Hänen elämänsä aikana tapahtuneista käänteistä. Kysymys oli se sama, joka oli kuultu aikaisemminkin: "Miksi sinä olet täällä?".

Kysymykseen oli aina yhtä vaikea vastata. Sitä oli vaikea ynnätä yhteen virkkeeseen. Siksi, että Hän tarvitsi apua. Hän oli hullu. Hänen elämänsä toisti samaa onnistumisten ja epäonnistumisten kaavaa tietyissä sykleissä, ja hän halusi murtaa kaavan. Häntä kalvasi menneessä elämässä tapahtuneet traumaattiset ja pelottavat asiat. Yksinäisyys, heitteillejättö, kaltoinkohtelu. Mitä näitä nyt oli.

Onneksi tämä nainen tajusi auttaa Häntä vastaamaan. Nainen kysyi, millaisena hän oli lapsuutensa kokenut. Liian vaikea kysymys sekin. Nainen täsmensi kysymystään: "Millaisia olivat perhesuhteesi?". "Rikkonaisia ja epävarmoja", hän vastasi. Hän alkoi puhua sen, mitä oli tottunut puhumaan aikaisemminkin samanlaisessa tuolissa istuessaan. Hän lateli faktanomaisesti kuvauksia siitä, miten oli huolehtinut sairaasta äidistään jo pikkutytöstä lähtien ja pyrkinyt pitämään perhettä kasassa. Miten oli suorittanut kodin välttämättömiä askareita niillä taidoilla ja kyvyillä, joita nyt sen ikäisellä vain saattoi olla. Miten oli laulanut äidilleen tämän sängyn vieressä toivoen, että sen pienen tytön hento ääni olisi omalla olemassaolollaan parantanut äidin masennuksen kourista. Siitä, kuinka oli ottanut monesti selkäsaunan, kun ei vain osannut tehdä ja toimia oikealla tavalla, vaikkei kukaan häntä koskaan ollut opettanutkaan. Hän kertoi turvattomuudesta, joka kumpusi vanhemman poissaolosta öisin ja päivisin. Öistä, jotka joutui viettämään veljensä kanssa yksin, kun äidin oli vaan pakko käydä töissä saadakseen perheensä elätettyä edes jotenkuten. Häntä pelotti, mutta päätti piiloutua pärjäämisen viitan alle, ettei hänestä olisi liikaa vaivaa. Hän oli oppinut vaikenemaan tunteistaan, kätkemään pahan olonsa ja tarpeensa. Hänestä ei tarvinnut huolehtia. Hän kertoi turvattomuudesta, kun hän aamulla käveli kylpyhuoneeseen löytäen sieltä lääkepurkkeja ja viinipulloja oksennuksen keskeltä. Hän siivosi sotkun, tarkisti äidin hengityksen, pakkasi reppunsa ja lähti kouluun. Kotona vallitsevaan hiljaiseen kaaokseen ei auttanut myöskään se, että koulussa Hän kohtasi kiusaamista ja syrjintää niin oppilaiden, kuin opettajankin puolelta. Yksinäisyys, vaillejääminen ja turvattomuus olivat sanat, joihin oli lähes helppo kiteyttää lapsuuden ja nuoruuden laatu.

Toisinaan kuvaan astui joku äidin lukuisista miehistä, jotka sitten katosivat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Yksi jäi pidemmäksi aikaa jopa asumaan. Tämä mies ei tosin ollut mitenkään turvallinen isähahmo, vaan enemmänkin väkivallalla uhkaileva, puukkohippaa äidin kanssa harrastava kontrollifriikki, joka teki Hänen olonsa entistä turvattomammaksi ja lannistetummaksi. Kuvaan astui koulukiusaamisen ja epävakaiden kotiolojen johdosta syömishäiriö, joka ilmeni syömättömyytenä, oksentamisena ja pakonomaisena liikunnan harrastamisena. Hän osasi kuitenkin peittää sen varsin hyvin, vaikka äiti toisinaan kuulikin hänen kakoavan vessassa oksentaen juuri syömänsä ruuan viemäriin. Kukaan ei kuitenkaan asiaan puuttunut, vaikka laihtuminen oli silminnähtävää. Silti hän kuuli olevansa läski. Ruma ja läski.

Seuraavaksi hän kertoi isästään. Isästä, jota ei pahemmin näkynyt. Isästä, joka muisti aina nähdessään  kertoa, kuinka huonosti Hänet oli veljensä kanssa on kasvatettu. Isästä, joka pitkin hampain otti heidät teineinä asumaan luokseen, äidin jouduttua pitempiaikaiseen hoitoon suljetulle osastolle. Tämä vieraalta ja etäiseltä tuntuva isä jaksoi päivittäin muistuttaa, kuinka heistä oli vain vaivaa ja kuinka olemassaolonsa tyhjensi hänen pankkitilinsä. Hän kertoi, miten sai jatkuvasti kuulla olevansa ruma ja lihava, eikä mikään, mitä Hän teki ollut koskaan riittävää. Ei koulumenestys, käytös tai se, millainen Hän oli. Hän oli kuin äitinsä. Tarkoittaen varmaan persoonallisuutta ja ulkonäköä, mutta Hän tulkitsi olevansa yhtä huono. Niin huono, mitä isä puheillaan äitiä kuvasi. Hän yritti olla hyvä suostumalla isän vaatimuksiin liittyen pukeutumiseen ja harrastuksiin, sekä kätki persoonallisuutensa niin hyvin, kuin pystyi. Hänestä tuli harmaa ja  Hän alkoi sulautui tapettiin samalla sulkeutuen yhä enemmän omaan kuoreensa. Eikä sekään ollut tarpeeksi hyvä, aina löytyi lisää vikoja. Häneen ei luotettu, vaan hänen päiväkirjansa luettiin luvatta ja huoneensa tongittiin yrittäen etsiä jotain, mikä saisi hänet kiinni pahanteosta. Oma tila poistettiin, jolloin myös Hänen luottamuksensa muihin ihmisiin alkoi viimeistään rapistua.

Lopulta hän kapinoi. Alkoi polttaa tupakkaa ja juomaan alkoholia. Vastusti kaikkea kotiintuloajoista lähtien. Meikkasi entistä enemmän ja pukeutui mustaan. Provosoi tietämättään, minkä ehti. Kuuli isältään olevansa huora, lutka, vielä enemmän vääränlainen. Mutta enää hän ei välittänyt, ei hän kelpaisi kuitenkaan. Viimein 16-vuotiaana tuli potku perseelle ja osoitus kohti oviaukkoa. Takaisin ei ole tulemista. Tästä alkoi liian nuoren ihmisen itsenäinen elämä, johon kuului rajua päihteidenkäyttöä, seksuaalista hyväksikäyttöä, sekaisia öitä ja itsetuhoisuutta. Silloisen läheisen isäpuolen lähentely-yrityksiä, pettymyksiä ihmisiin. Oirehdinta meni rajummaksi ja osastohoito kutsui. Siitä lähtien Hän oli ollut sillä tiellä hypytettävänä sairaanhoitajalta ja lääkäriltä toiselle. Hän teki töitä ja pärjäsi. Mutta aina tuli uudelleen se tilanne, kun Hän löysi itsensä raapimasta psykiatrisen sairaalan ovia. 

Lopetettuaan kuvauksensa, Hänen kasvoillaan oli tyyni, hymyilevä ilme. Näin Hän asiat oli kokenut. Nämä olivat ne samat asiat, joista hän oli puhunut jo vuosia. Pinnallinen kuvaus siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei niiden ääneen lausuminen tehnyt mitenkään kipeää, joten nenäliinapaketti jäi jälleen ilman käyttöä. Eivät ne asiat tuntuneet hänestä mitenkään ihmeellisiltä, onhan Hän kuullut hurjempiakin tarinoita. Nainen oli kuunnellut hänen tarinansa esittäen toisinaan tarkentavia kysymyksiä. Nainen kumartui jälleen eteenpäin, katsoi Häntä vakavalla ilmeellä suoraan silmiin ja avasi suunsa: "Ymmärräthän sinä, että olet joutunut katsomaan ja kantamaan sellaisia asioita, joita ei kenenkään kuuluisi nähdä? Ja olet kaiken lisäksi jäänyt niiden asioiden kanssa selviämään täysin yksin". Naiselta saatu myötätunto ja ymmärrys nosti palan Hänen kurkkuunsa. Nuo sanat iskivät syvälle hänen sisimpäänsä, ja vaikka oli samalla tuolilla istunut vuosikymmenen, ei yksikään vastapuolella ollut todennut asiaa noin painavasti. Hän tunsi, kuinka hänen silmänsä meinasivat kostua, mutta hän onnistui estämään sen ja hymyili. Hän ei suostuisi itkemään. Nainen alkoi kertoa alkavasta hoito-ohjelmasta ja sen hyvistä tuloksista, ja Hän kuunteli vastaanottavaisena. Päädyttiin siihen lopputulokseen, että hoitosuhde voitaisiin kunnolla aloittaa.

Seinällä tikittävä kello ilmoitti, että aika oli lopussa. Hän nousi ylös, kiitti ystävällisesti ja totesi, että nähdään ensi viikolla. Nainen hymyili lepeästi, ja sanoi saman. Ovi sulkeutui hänen takanaan ja menneen elämän tarinat jäivät sen taakse. Yksi asia kuitenkin seurasi Häntä hissille, ulko-ovelle, kadulle ja sieltä aina kotiin saakka. Se ei kuitenkaan ollut mikään menneen elämän tuntemuksista tai kokemuksista, vaan liittyi vahvasti äsken koettuun tuntiin. Se asia oli lause, jonka nainen oli hänelle viimeiseksi sanonut. Havainto, jonka nainen oli tehnyt vain yhden tapaamisen perusteella, ja jonka Hän tajusi kertovan Hänestä ja hänen tilastaan enemmän, kuin hän ikinä itse pystyisi kuvaamaan tai kertomaan. Siitä, kuinka hän hymy suupielissä ynnäsi elämänsä traumaattisimpia kokemuksia koskematta kertaakaan nenäliinapakettiin ja nousi ylös jatkaakseen matkaansa aina seuraavaan hetkeen.

Nainen oli todennut tehneensä huolestuttavan havainnon:

Hän puhui sodasta hymyillen.

torstai, 27. heinäkuu 2017

Pala 3: Virheelliset uskomukset

 

Puhuimme psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa teoreettisesti asioista, jotka käytännössä vaikuttavat tunne-elämämme kautta tekemisiimme, valintoihimme ja mielialaamme. Näihin kuuluvat luonnollisesti perustarpeet (ravinto, liikunta, uni), mutta myös esim. omat ajatukset, uskomukset ja nk. sisäinen puhe. Ajatuksia tulee ja menee päivittäin, ja onkin äärimmäisen tärkeää, mitä niistä jää kuuntelemaan ja mihin niistä uskoo. Omaan ajatusten virtaan ei kannata jäädä pyörimään, sillä ahdistavat ja syyllistävät ajatukset ovat tämän jälkeen muuten enemmän kuin läsnä. Kukaan ei mitään ajatuksilleen voi, ja etenkin jos yrittää olla ajattelematta jotain tiettyä asiaa, sehän on mielessä jatkuvasti (osittain tästä syystä kaikki herkkulakot ja tipattomat epäonnistuvat). Siihen kuitenkin voimme valinnallamme vaikuttaa, mitä ajatusta päätämme jäädä kuuntelemaan.

Sisäinen puhe taas liittyy siihen, miten itse puhumme itsellemme ajatusten kautta. Olemmeko itsellemme kannustavia, armollisia ja hyväksyviä? Vai piiskaammeko itseämme jokaisesta pienestä virheestä, jonka teemme vaatien samalla itseltämme mahdottomuuksia, jonka jälkeen piiskaamme vielä vähän lisää. Ei onnistu, en osaa, en tiedä, en riitä.

Tätä kautta pääsemme itse aiheeseen, joka kantaa nimeä virheelliset uskomukset ja sisäinen puhe. Nämä kaksi edellistä, mielialaamme ja omakuvaamme vaikuttavaa tekijää, kumpuavat omien laskutoimitusteni mukaan kokemustemme ja kasvatuksemme pohjalta luoduista uskomuksista. Ne ovat uskomuksia, jotka ovat kuitenkin meille itsellemme täysin tosia, emmekä kyseenalaista niitä millään tavalla. Kuten emme kyseenalaista sitäkään, että maapallo on pyöreä, vaikkemme sitä ole omin silmin nähneet. Meille on vain niin opetettu ja me luotamme siihen, että tämä on fakta.

Olen alkanut itse vähitellen tunnistaa näitä haitallisia, virheellisiä uskomuksia. Omalla kohdallani ne liittyvät vahvasti omaan perfektionistisuuteeni, joka kertoo minulle jatkuvasti, etten ole riittävä. En ole tarpeeksi kaunis, tehokas, voimakas, pärjäävä tai mitenkään kyllin hyvä. Mikäli jotakin joskus saavutan, mitätöin sen samantien ajatuksella, että "eihän tuo nyt ollut mitään" ja sisäinen puheeni kertoo minulle, etten koskaan onnistu missään. Mikäli omaan jonkin erityistaidon tai olen luonnostani jossakin lahjakas, en usko omaan osaamiseeni, koska näen tekemisessäni pelkkiä virheitä. Ja samalla myös pelkään muiden näkevän, kuinka surkea ihmispaska olenkaan. Epäonnistuminen ei tule kysymykseenkään ja tilaa oppimiselle ei ole. Täten puhun itselleni jatkuvasti lauseilla "Et onnistu kuitenkaan", "Turha edes yrittää", "Mitä jos epäonnistun?" ja täten päätän antaa vain olla, jottei sisäinen kriitikkoni pääsisi lannistamaan minua entisestään.

Itsestäänselvyytenä mainittakoon, että näiden uskomusten kanssa eläminen on varsin lannistavaa. Olen kuitenkin alkanut työstää näitä uskomuksia yksi kerrallaan ja saanut täten oloani helpotetuksi. Tunnistin jopa terapeuttini avulla kyseisten uskomusten kumpuavan siitä, miten minuun on lapsuudessani suhtauduttu ja miten minulle on ollut tapana puhua. Kasvuympäristöni kun on ollut kaikkea muuta, kuin hyväksyvä ja kannustava. Jatkuvan sättimisen, vaatimusten ja mitätöinnin keskellä elettyäni ei ole mikään ihme, jos pääni sisällä soivat edelleen samat, raskaat sävelet. Lohdutusta kuitenkin tuo se, etteivät tuomitsevat äänet pääni sisällä loppujen lopuksi kuulu minulle, vaan niille ihmisille, kenen armoilla jouduin lapsuuteni viettämään. Minä vain satun toistamaan niitä kaikuna päässäni ja kaiken lisäksi uskomaan niihin. Onneksi näin aikuisiällä en ole enää olosuhteiden armoilla, vaan minulla on mahdollisuus valita seurani ja sen, miten annan itselleni puhuttavan. Nyt on aika vihdoin päästää näistä uskomuksista irti. Nyt minä voin olla se, joka puhuu itselleni lempeämmin ja hyväksyvämmin.

Nyt minä voin valita, mitä ääniä kuuntelen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 23. joulukuu 2015

Pala 2: Kannattaako kuitenkaan?

Olen tässä viime päivinä miettinyt, että palkitaanko kärsivällisyys sittenkään. Olen alkanut ynnäämään koko ns. hoitohistoriaani pääsemättä kuitenkaan tulokseen siitä, onko se johtanut loppujen lopuksi yhtään mihinkään.

Ensimmäisen kerran päädyin mt-hoitoon 15-vuotiaana. Siitä asti olen ravannut kymmenenien eri hoitajien/lääkärin/sosiaalityöntekijän juttusilla ja minulle on aina hoettu, että kaikki kyllä järjestyy. Nyt 27-vuotiaana, olen vieläkin siinä pistessä, että pohdin tulevaisuuttani edelleen jatkuvan yrittämisen ja kuoleman välillä. Sain tänään puhelun, että pääsen vihdoinkin mahdollisesti minulle sopivaan terapiaan, mutta sekin on järjestetty naapurikunnassa, jonne matkustuskustannukset ovat varsin suuret sairauspäivärahalla elävälle. Eli viimeinkin kun hoitoa saisin, se on kuitenkin haittaamassa talouttani tai muuten vain jonkin esteen päässä.

Olen siis alkanut miettiä: miksi vaivautua? Entä jos siitä ei olekaan hyötyä? Jos avun saaminen on muutenkin ollut näin kiven alla (riippuen myös siitä, etten itse ole kyseiseen hoitoon aina tuntenut voivani sitoutua), niin miksi edes enää alkaisin? Päädyin loppujen lopuksi miettimään sitä kysymystä, että tuleeko minusta koskaan tasapainoista, "normaalia" elämää elävää ihmistä? Joudunko koko loppuelämäni pysähtymään tunteideni ja ajatusteni äärelle rauhoittelemaan tai kyseenalaistamaan itseäni? Onko elämäni jatkossa vain teoreettista itsensä käsittelemistä ja keinotekoista psyykkaamista, jonka avulla selviydyn töissä ja sosiaalisessa elämässä ilman uupumusta tai konflikteja?

Hartain toiveeni tällä hetkellä on se, että olisin saanut lapsena jo sen kaiken. Tuen, ymmärryksen, empatian, kannustuksen, hyväksynnän ja eväät kasvamaan juuri omaksi itsekseen niin, että jokainen päivä olisi vain mahdollisuus eikä selviytymistä vaativa taakka. Tarmon uskoa itseeni joka tilanteessa ja kyvyn tavoitella sitä, mitä itse haluan vastoinkäymisistä lannistumatta. Jotkin näistä selvästi piilevät minussa, sillä jokin on patistanut minua eteenpäin kaikista esteistä ja vastoinkäymisistä huolimatta, mikä on johtanut siihen, että olen edelleen elossa. Minulla on aina ollut toivoa ja uskoa, että kyllä kaikki oikeasti järjestyy ja huominen on vain lähempänä parempaa.

Tänään kuitenkin minuun iski eräs ajatus päin näköä. Mitä jos minusta ei koskaan tulekaan "normaalia"? En todellakaan halua olla lopun elämääni ajatuksiani ja tunteitani pysäyttelevä robotti, joka koneellisesti pyrkii vaikuttamaan omaan tunnetilaansa opitun, teoreettisen tiedon ja käsittelytaidon pohjalta. Haluaisin, että kielteisten tunteiden ja tapahtumien sivuuttaminen ja käsittely tapahtuisi ns. automaattisesti, eikä minun aina tarvitsisi tehdä sen eteen niin paljon erillistä työtä. Ajatuskin tästä saa minut lannistumaan ja ajattelemaan: minusta ei välttämättä koskaan tule tervettä. Olen tähän mennessä hukannut elämääni jo 27 vuoden ajan kykenemättä elämään ja tavoittelemaan asioita, mitä haluan, tekemään työtä, josta nautin tai olemaan hyvä kumppani kenellekään.

Useimmat hoitotyöntekijät, joiden kanssa olen puhunut ovat sanoneet minulla olevan hyvä sulatuskyky ja jäsentelytaito. En tällä hetkellä tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta allekirjoitan sen ehdottomasti. Terapiani aikana minun kuitenkin tulisi saada lisää otetta tunteisiini, taitoja käsitellä niitä sekä kyky vaikuttaa asenteisiini ja tekoihini. Ainoa kysymys tällä hetkellä kuitenkin on: Haluanko oikeasti vain hallita itseäni lopun elämääni?

keskiviikko, 2. joulukuu 2015

Pala 1: Olen tässä.

Olen käynyt monesti luovuttamisen ovella. Olen monesti miettinyt, että nyt on se hetki: tämän on loputtava. Mielessäni on ollut joko päivieni päättäminen tai vaihtoehtoisesti navakka ote omasta, saamattomasta niskastani. Olen kokeillut lähes kaikkea: ongelmien kieltämistä, ongelmien hyväksymistä, positiivista ajattelua, lääkehoitoa, osastojaksoja, puhumista, kuuntelemista, vertaistukea, yksinoloa ja mitä kaikkea vain on ollut mahdollista. Kaikesta huolimatta ja aina vain edelleen, olen tässä.

Sain diagnoosin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä vuonna 2012. Sitä ennen olen kokenut hoitojaksoja siellä sun täällä vuodesta 2005 asti, mutta vasta 7 vuotta myöhemmin sain nimen sille, mikä minua vaivaa. Tai saattaa vaivata, en vieläkään suoranaisesti luota siihen, että lääkärit ja hoitajat olisivat tutkineet minut perusteellisesti. Etenkään, kun hoitaja on kohdallani vaihtunut sen seitsemän kertaa ja aina, juuri kun olen päässyt alkuun ja saanut pohjustettua elämäni tapahtumat uudelle hoitajalle, hän muuttaa, jää vuorotteluvapaalle tai sairaslomalle. Olen tavannut mielenterveyden avohoidossa kymmenen vuoden aikana neljä eri lääkäriä, yhden heistä kaksi kertaa ja loput kolme tasan kerran. Eipä siis liene ihme, että hoitoni ei ole missään vaiheessa edennyt. Lääkkeitä kyllä olen saanut ja kokeillut, mutta kuten jo olen monesti läheisilleni todennut: jos niistä lääkkeistä oikeasti olisi jotakin apua, niin tuskin meillä Suomessa olisi niin paljon mielenterveyspotilaita.

Elämäni suhaa edes takaisin erinäisten masennusjaksojen ja suhteellisen hyvän olon välillä. Vallitsevaa on kuitenkin agressiivisuus, toivottomuus, todellisuudentajun hämärtyminen ja tunne, ettei tulevaisuus tarjoa minulle mitään hyvää. Pohjimmiltani omaan kuitenkin jonkinlaista optimistisuutta, jonka avulla todennäköisesti olen jaksanut sinnitellä tähänkin päivään asti. Tai sitten vain olen pelkuri, joka ei vain uskalla lopettaa kärsimystään oman käden kautta.

Ihmissuhteet tuottavat minulle huomattavaa päänvaivaa ja ahdistusta. Tästä syystä olen esimerkiksi nyt jo puolentoistakuukauden mittaisella sairaslomalla, sillä töissä käyminen on suorastaan mahdotonta keskittyessäni muiden ihmisten supatteluun, arvosteleviin katseisiin ja paineisiin siitä, teenkö työni hyvin, tarpeeksi nopeasti saati pitävätkö muut minusta. Saanko kohta potkut? Mitä tänään mokaan? Tuleeko seuraavaksi varoitus? Miten elätän itseni? Varmasti kuvittelenkin suurimman osan, mutta kun on elänyt koko ikänsä pelkän intuition ja kasvoiltalukemisen varassa sen sijaan, että asioista olisi puhuttu ja keskusteltu avoimesti, en voi kuin todeta, että minkäs teet. Tunnen jatkuvaa riittämättömyyttä. Minun pitäisi aina olla parempi, tuottavampi, joustavampi ja kaiken lisäksi aina energinen ja tasapainossa. Pistän työssäni kaiken peliin enkä saa tehdä virheitä. Tästä seuraa ainainen loppuunpalaminen ja itsetunnon murentuminen, jonka päätepiste on pitkäaikainen sairasloma. Kierre on valmis.

Seurustelusuhteessa olo kanssani on varmasti yhtä helvettiä. Olen hurmaava sekä ennen kaikkea erityisen hyvä peittämään hulluuteni. Ystäväni ja tuttavani kuvaavat minua viisaaksi, järkeväksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi, jolta on hyvä pyytää neuvoa tai kuuntelevaa korvaa. Osaan lohduttaa ja tukea, sekä vaikutan vahvalta ja hyvän itseluottamuksen omaavalta. Olen kuin kallio, jonka päälle voi pudota vaikka kuinka suuri murhe tai huoli, minä en hievahdakaan. Kuten kaikki tiedämme, ei kukaan jaksa vetää moista roolia kovinkaan pitkään. Tai en nyt tiedä voiko sitä kutsua rooliksi, sillä sellainen minä oikeasti olenkin. Ehkä. Jossain kohtaa se seinä kuitenkin tulee vastaan, eikä silloin kukaan kykene uskomaan, että se olen minä, joka hajoaa pirstaleiksi olohuoneen lattialle.

Kanssani seurustelun aloittava saa osakseen sen sorttista palvontaa, ettei varmasti ole koskaan moista elämässään kohdannut. Hän kokee olevansa tärkein ja ihanin ihminen maailmassa, sekä saavansa osakseen sellaista välittämistä ja rakkautta, mitä ei ole osannut aiemmin kuvitellakaan. Valan häneen omassa onnellisuuspilvessäni sellaisen energian ja euforian, että hänelle kaikki on mahdollista eikä kykene edes kuvittelemaan elämäänsä muiden kanssa. Sellainen minä olen, kun rakastan. Jossain kohtaa kuitenkin oma tunteellinen sitoutuneisuuteni heittää kuperkeikkaa ja hyppään roiman askeleen taaksepäin kun tajuan, että tuolla ihmisellä on kaikki mahdolliset aseet käsissään satuttaakseen minua. En itse tiedosta tätä, kun se tapahtuu, vaan alan tuntemaan voimakasta pahaa oloa ja ahdistusta. Löydän jatkuvasti jotain merkkejä jostakin, mitkä osoittavat selvästi, että toinen on kyllästynyt minuun tai rakastaa minua vähemmän, kuin eilen.  Vaaleanpunaisen pumpulin jälkeen toinen ääripää seuraa siis perässä: hetkessä hän ei tunne enää tekevänsä mitään oikein. Vyörytän kaiken, sisälläni vuosia paisuneen tuskan hänen niskaansa. Hän on väärässä, surkea, tyhmä, osaamaton ja mitätön. Hän kuvottaa minua laiskuudellaan, ulkonäöllään, idioottimaisuudellaan ja on täysin epäonnistunut, kultalusikka kädessä syntynyt ihmisperse. Hän hämmentyy käytöksestäni ja ihmettelee, mitä on tehnyt väärin, minä kun en sitä hänelle kerro. Ihan siksi, etten yksinkertaisesti osaa. Kaiken sen aiemmin saamansa rakkauden jälkeen hän on kuitenkin niin optimistinen uskomaan, että tämä on ohimenevää ja pian asiat palautuvat normaaleiksi. Siihen asti hän on valmis ottamaan vielä muutaman raipan iskun itseensä, olenhan minä sen arvoinen. Siihen, että palautuuko tilanne vielä joskus hetkeen, jolloin minulta jälleen saa osakseen ihailua, arvostusta ja täyttä rakkautta, ei minulla ole mitään hajua. Tähän mennessä tilanne on aina kärjistynyt siihen, että lopulta pakkaan kamppeeni ja häivyn, koska en kykene enää olemaan moisen epäonnistuneen yksilön kanssa, joka vain rasittaa ja väsyttää minua, ja jota en kykene millään tavalla arvostamaan.

Kuten fiksuimmat jo varmaan tajusivat, minulla on pahoja ongelmia. Tiedän itsekin, mutta paha se on itseään muuttaa, kun ei löydä siihen luotettavia keinoja. Koska terapiaan pääsemiseni on kestänyt tähän asti sen 10 vuotta, päätin itsehoitona alkaa kirjoittaa tuntemuksiani blogin muodossa. Tarvitsen edes jonkin tilan ryöpytellä tunteitani ja käsittelenkin asiat parhaiten pukemalla ne sanoiksi, tarinoiksi tai vaikka runoiksi. Nimensä mukaisesti tämä blogi on matka henkisesti pirstaleiksi revityn ihmisen tarina päämääräänsä kohden: matka eheäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi, toiveena kyky nauttia elämästä ja lakata pelkäämästä sitä. Toivon todella, että vuodatukseni ja itseni tarkastelu antaa myös näkökulmaa muille samassa tilassa oleville tai asiasta kiinnostuneille. Tervetuloa blogiini.