Olen käynyt monesti luovuttamisen ovella. Olen monesti miettinyt, että nyt on se hetki: tämän on loputtava. Mielessäni on ollut joko päivieni päättäminen tai vaihtoehtoisesti navakka ote omasta, saamattomasta niskastani. Olen kokeillut lähes kaikkea: ongelmien kieltämistä, ongelmien hyväksymistä, positiivista ajattelua, lääkehoitoa, osastojaksoja, puhumista, kuuntelemista, vertaistukea, yksinoloa ja mitä kaikkea vain on ollut mahdollista. Kaikesta huolimatta ja aina vain edelleen, olen tässä.

Sain diagnoosin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä vuonna 2012. Sitä ennen olen kokenut hoitojaksoja siellä sun täällä vuodesta 2005 asti, mutta vasta 7 vuotta myöhemmin sain nimen sille, mikä minua vaivaa. Tai saattaa vaivata, en vieläkään suoranaisesti luota siihen, että lääkärit ja hoitajat olisivat tutkineet minut perusteellisesti. Etenkään, kun hoitaja on kohdallani vaihtunut sen seitsemän kertaa ja aina, juuri kun olen päässyt alkuun ja saanut pohjustettua elämäni tapahtumat uudelle hoitajalle, hän muuttaa, jää vuorotteluvapaalle tai sairaslomalle. Olen tavannut mielenterveyden avohoidossa kymmenen vuoden aikana neljä eri lääkäriä, yhden heistä kaksi kertaa ja loput kolme tasan kerran. Eipä siis liene ihme, että hoitoni ei ole missään vaiheessa edennyt. Lääkkeitä kyllä olen saanut ja kokeillut, mutta kuten jo olen monesti läheisilleni todennut: jos niistä lääkkeistä oikeasti olisi jotakin apua, niin tuskin meillä Suomessa olisi niin paljon mielenterveyspotilaita.

Elämäni suhaa edes takaisin erinäisten masennusjaksojen ja suhteellisen hyvän olon välillä. Vallitsevaa on kuitenkin agressiivisuus, toivottomuus, todellisuudentajun hämärtyminen ja tunne, ettei tulevaisuus tarjoa minulle mitään hyvää. Pohjimmiltani omaan kuitenkin jonkinlaista optimistisuutta, jonka avulla todennäköisesti olen jaksanut sinnitellä tähänkin päivään asti. Tai sitten vain olen pelkuri, joka ei vain uskalla lopettaa kärsimystään oman käden kautta.

Ihmissuhteet tuottavat minulle huomattavaa päänvaivaa ja ahdistusta. Tästä syystä olen esimerkiksi nyt jo puolentoistakuukauden mittaisella sairaslomalla, sillä töissä käyminen on suorastaan mahdotonta keskittyessäni muiden ihmisten supatteluun, arvosteleviin katseisiin ja paineisiin siitä, teenkö työni hyvin, tarpeeksi nopeasti saati pitävätkö muut minusta. Saanko kohta potkut? Mitä tänään mokaan? Tuleeko seuraavaksi varoitus? Miten elätän itseni? Varmasti kuvittelenkin suurimman osan, mutta kun on elänyt koko ikänsä pelkän intuition ja kasvoiltalukemisen varassa sen sijaan, että asioista olisi puhuttu ja keskusteltu avoimesti, en voi kuin todeta, että minkäs teet. Tunnen jatkuvaa riittämättömyyttä. Minun pitäisi aina olla parempi, tuottavampi, joustavampi ja kaiken lisäksi aina energinen ja tasapainossa. Pistän työssäni kaiken peliin enkä saa tehdä virheitä. Tästä seuraa ainainen loppuunpalaminen ja itsetunnon murentuminen, jonka päätepiste on pitkäaikainen sairasloma. Kierre on valmis.

Seurustelusuhteessa olo kanssani on varmasti yhtä helvettiä. Olen hurmaava sekä ennen kaikkea erityisen hyvä peittämään hulluuteni. Ystäväni ja tuttavani kuvaavat minua viisaaksi, järkeväksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi, jolta on hyvä pyytää neuvoa tai kuuntelevaa korvaa. Osaan lohduttaa ja tukea, sekä vaikutan vahvalta ja hyvän itseluottamuksen omaavalta. Olen kuin kallio, jonka päälle voi pudota vaikka kuinka suuri murhe tai huoli, minä en hievahdakaan. Kuten kaikki tiedämme, ei kukaan jaksa vetää moista roolia kovinkaan pitkään. Tai en nyt tiedä voiko sitä kutsua rooliksi, sillä sellainen minä oikeasti olenkin. Ehkä. Jossain kohtaa se seinä kuitenkin tulee vastaan, eikä silloin kukaan kykene uskomaan, että se olen minä, joka hajoaa pirstaleiksi olohuoneen lattialle.

Kanssani seurustelun aloittava saa osakseen sen sorttista palvontaa, ettei varmasti ole koskaan moista elämässään kohdannut. Hän kokee olevansa tärkein ja ihanin ihminen maailmassa, sekä saavansa osakseen sellaista välittämistä ja rakkautta, mitä ei ole osannut aiemmin kuvitellakaan. Valan häneen omassa onnellisuuspilvessäni sellaisen energian ja euforian, että hänelle kaikki on mahdollista eikä kykene edes kuvittelemaan elämäänsä muiden kanssa. Sellainen minä olen, kun rakastan. Jossain kohtaa kuitenkin oma tunteellinen sitoutuneisuuteni heittää kuperkeikkaa ja hyppään roiman askeleen taaksepäin kun tajuan, että tuolla ihmisellä on kaikki mahdolliset aseet käsissään satuttaakseen minua. En itse tiedosta tätä, kun se tapahtuu, vaan alan tuntemaan voimakasta pahaa oloa ja ahdistusta. Löydän jatkuvasti jotain merkkejä jostakin, mitkä osoittavat selvästi, että toinen on kyllästynyt minuun tai rakastaa minua vähemmän, kuin eilen.  Vaaleanpunaisen pumpulin jälkeen toinen ääripää seuraa siis perässä: hetkessä hän ei tunne enää tekevänsä mitään oikein. Vyörytän kaiken, sisälläni vuosia paisuneen tuskan hänen niskaansa. Hän on väärässä, surkea, tyhmä, osaamaton ja mitätön. Hän kuvottaa minua laiskuudellaan, ulkonäöllään, idioottimaisuudellaan ja on täysin epäonnistunut, kultalusikka kädessä syntynyt ihmisperse. Hän hämmentyy käytöksestäni ja ihmettelee, mitä on tehnyt väärin, minä kun en sitä hänelle kerro. Ihan siksi, etten yksinkertaisesti osaa. Kaiken sen aiemmin saamansa rakkauden jälkeen hän on kuitenkin niin optimistinen uskomaan, että tämä on ohimenevää ja pian asiat palautuvat normaaleiksi. Siihen asti hän on valmis ottamaan vielä muutaman raipan iskun itseensä, olenhan minä sen arvoinen. Siihen, että palautuuko tilanne vielä joskus hetkeen, jolloin minulta jälleen saa osakseen ihailua, arvostusta ja täyttä rakkautta, ei minulla ole mitään hajua. Tähän mennessä tilanne on aina kärjistynyt siihen, että lopulta pakkaan kamppeeni ja häivyn, koska en kykene enää olemaan moisen epäonnistuneen yksilön kanssa, joka vain rasittaa ja väsyttää minua, ja jota en kykene millään tavalla arvostamaan.

Kuten fiksuimmat jo varmaan tajusivat, minulla on pahoja ongelmia. Tiedän itsekin, mutta paha se on itseään muuttaa, kun ei löydä siihen luotettavia keinoja. Koska terapiaan pääsemiseni on kestänyt tähän asti sen 10 vuotta, päätin itsehoitona alkaa kirjoittaa tuntemuksiani blogin muodossa. Tarvitsen edes jonkin tilan ryöpytellä tunteitani ja käsittelenkin asiat parhaiten pukemalla ne sanoiksi, tarinoiksi tai vaikka runoiksi. Nimensä mukaisesti tämä blogi on matka henkisesti pirstaleiksi revityn ihmisen tarina päämääräänsä kohden: matka eheäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi, toiveena kyky nauttia elämästä ja lakata pelkäämästä sitä. Toivon todella, että vuodatukseni ja itseni tarkastelu antaa myös näkökulmaa muille samassa tilassa oleville tai asiasta kiinnostuneille. Tervetuloa blogiini.