Puhuimme psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa teoreettisesti asioista, jotka käytännössä vaikuttavat tunne-elämämme kautta tekemisiimme, valintoihimme ja mielialaamme. Näihin kuuluvat luonnollisesti perustarpeet (ravinto, liikunta, uni), mutta myös esim. omat ajatukset, uskomukset ja nk. sisäinen puhe. Ajatuksia tulee ja menee päivittäin, ja onkin äärimmäisen tärkeää, mitä niistä jää kuuntelemaan ja mihin niistä uskoo. Omaan ajatusten virtaan ei kannata jäädä pyörimään, sillä ahdistavat ja syyllistävät ajatukset ovat tämän jälkeen muuten enemmän kuin läsnä. Kukaan ei mitään ajatuksilleen voi, ja etenkin jos yrittää olla ajattelematta jotain tiettyä asiaa, sehän on mielessä jatkuvasti (osittain tästä syystä kaikki herkkulakot ja tipattomat epäonnistuvat). Siihen kuitenkin voimme valinnallamme vaikuttaa, mitä ajatusta päätämme jäädä kuuntelemaan.

Sisäinen puhe taas liittyy siihen, miten itse puhumme itsellemme ajatusten kautta. Olemmeko itsellemme kannustavia, armollisia ja hyväksyviä? Vai piiskaammeko itseämme jokaisesta pienestä virheestä, jonka teemme vaatien samalla itseltämme mahdottomuuksia, jonka jälkeen piiskaamme vielä vähän lisää. Ei onnistu, en osaa, en tiedä, en riitä.

Tätä kautta pääsemme itse aiheeseen, joka kantaa nimeä virheelliset uskomukset ja sisäinen puhe. Nämä kaksi edellistä, mielialaamme ja omakuvaamme vaikuttavaa tekijää, kumpuavat omien laskutoimitusteni mukaan kokemustemme ja kasvatuksemme pohjalta luoduista uskomuksista. Ne ovat uskomuksia, jotka ovat kuitenkin meille itsellemme täysin tosia, emmekä kyseenalaista niitä millään tavalla. Kuten emme kyseenalaista sitäkään, että maapallo on pyöreä, vaikkemme sitä ole omin silmin nähneet. Meille on vain niin opetettu ja me luotamme siihen, että tämä on fakta.

Olen alkanut itse vähitellen tunnistaa näitä haitallisia, virheellisiä uskomuksia. Omalla kohdallani ne liittyvät vahvasti omaan perfektionistisuuteeni, joka kertoo minulle jatkuvasti, etten ole riittävä. En ole tarpeeksi kaunis, tehokas, voimakas, pärjäävä tai mitenkään kyllin hyvä. Mikäli jotakin joskus saavutan, mitätöin sen samantien ajatuksella, että "eihän tuo nyt ollut mitään" ja sisäinen puheeni kertoo minulle, etten koskaan onnistu missään. Mikäli omaan jonkin erityistaidon tai olen luonnostani jossakin lahjakas, en usko omaan osaamiseeni, koska näen tekemisessäni pelkkiä virheitä. Ja samalla myös pelkään muiden näkevän, kuinka surkea ihmispaska olenkaan. Epäonnistuminen ei tule kysymykseenkään ja tilaa oppimiselle ei ole. Täten puhun itselleni jatkuvasti lauseilla "Et onnistu kuitenkaan", "Turha edes yrittää", "Mitä jos epäonnistun?" ja täten päätän antaa vain olla, jottei sisäinen kriitikkoni pääsisi lannistamaan minua entisestään.

Itsestäänselvyytenä mainittakoon, että näiden uskomusten kanssa eläminen on varsin lannistavaa. Olen kuitenkin alkanut työstää näitä uskomuksia yksi kerrallaan ja saanut täten oloani helpotetuksi. Tunnistin jopa terapeuttini avulla kyseisten uskomusten kumpuavan siitä, miten minuun on lapsuudessani suhtauduttu ja miten minulle on ollut tapana puhua. Kasvuympäristöni kun on ollut kaikkea muuta, kuin hyväksyvä ja kannustava. Jatkuvan sättimisen, vaatimusten ja mitätöinnin keskellä elettyäni ei ole mikään ihme, jos pääni sisällä soivat edelleen samat, raskaat sävelet. Lohdutusta kuitenkin tuo se, etteivät tuomitsevat äänet pääni sisällä loppujen lopuksi kuulu minulle, vaan niille ihmisille, kenen armoilla jouduin lapsuuteni viettämään. Minä vain satun toistamaan niitä kaikuna päässäni ja kaiken lisäksi uskomaan niihin. Onneksi näin aikuisiällä en ole enää olosuhteiden armoilla, vaan minulla on mahdollisuus valita seurani ja sen, miten annan itselleni puhuttavan. Nyt on aika vihdoin päästää näistä uskomuksista irti. Nyt minä voin olla se, joka puhuu itselleni lempeämmin ja hyväksyvämmin.

Nyt minä voin valita, mitä ääniä kuuntelen.