Olen tässä viime päivinä miettinyt, että palkitaanko kärsivällisyys sittenkään. Olen alkanut ynnäämään koko ns. hoitohistoriaani pääsemättä kuitenkaan tulokseen siitä, onko se johtanut loppujen lopuksi yhtään mihinkään.

Ensimmäisen kerran päädyin mt-hoitoon 15-vuotiaana. Siitä asti olen ravannut kymmenenien eri hoitajien/lääkärin/sosiaalityöntekijän juttusilla ja minulle on aina hoettu, että kaikki kyllä järjestyy. Nyt 27-vuotiaana, olen vieläkin siinä pistessä, että pohdin tulevaisuuttani edelleen jatkuvan yrittämisen ja kuoleman välillä. Sain tänään puhelun, että pääsen vihdoinkin mahdollisesti minulle sopivaan terapiaan, mutta sekin on järjestetty naapurikunnassa, jonne matkustuskustannukset ovat varsin suuret sairauspäivärahalla elävälle. Eli viimeinkin kun hoitoa saisin, se on kuitenkin haittaamassa talouttani tai muuten vain jonkin esteen päässä.

Olen siis alkanut miettiä: miksi vaivautua? Entä jos siitä ei olekaan hyötyä? Jos avun saaminen on muutenkin ollut näin kiven alla (riippuen myös siitä, etten itse ole kyseiseen hoitoon aina tuntenut voivani sitoutua), niin miksi edes enää alkaisin? Päädyin loppujen lopuksi miettimään sitä kysymystä, että tuleeko minusta koskaan tasapainoista, "normaalia" elämää elävää ihmistä? Joudunko koko loppuelämäni pysähtymään tunteideni ja ajatusteni äärelle rauhoittelemaan tai kyseenalaistamaan itseäni? Onko elämäni jatkossa vain teoreettista itsensä käsittelemistä ja keinotekoista psyykkaamista, jonka avulla selviydyn töissä ja sosiaalisessa elämässä ilman uupumusta tai konflikteja?

Hartain toiveeni tällä hetkellä on se, että olisin saanut lapsena jo sen kaiken. Tuen, ymmärryksen, empatian, kannustuksen, hyväksynnän ja eväät kasvamaan juuri omaksi itsekseen niin, että jokainen päivä olisi vain mahdollisuus eikä selviytymistä vaativa taakka. Tarmon uskoa itseeni joka tilanteessa ja kyvyn tavoitella sitä, mitä itse haluan vastoinkäymisistä lannistumatta. Jotkin näistä selvästi piilevät minussa, sillä jokin on patistanut minua eteenpäin kaikista esteistä ja vastoinkäymisistä huolimatta, mikä on johtanut siihen, että olen edelleen elossa. Minulla on aina ollut toivoa ja uskoa, että kyllä kaikki oikeasti järjestyy ja huominen on vain lähempänä parempaa.

Tänään kuitenkin minuun iski eräs ajatus päin näköä. Mitä jos minusta ei koskaan tulekaan "normaalia"? En todellakaan halua olla lopun elämääni ajatuksiani ja tunteitani pysäyttelevä robotti, joka koneellisesti pyrkii vaikuttamaan omaan tunnetilaansa opitun, teoreettisen tiedon ja käsittelytaidon pohjalta. Haluaisin, että kielteisten tunteiden ja tapahtumien sivuuttaminen ja käsittely tapahtuisi ns. automaattisesti, eikä minun aina tarvitsisi tehdä sen eteen niin paljon erillistä työtä. Ajatuskin tästä saa minut lannistumaan ja ajattelemaan: minusta ei välttämättä koskaan tule tervettä. Olen tähän mennessä hukannut elämääni jo 27 vuoden ajan kykenemättä elämään ja tavoittelemaan asioita, mitä haluan, tekemään työtä, josta nautin tai olemaan hyvä kumppani kenellekään.

Useimmat hoitotyöntekijät, joiden kanssa olen puhunut ovat sanoneet minulla olevan hyvä sulatuskyky ja jäsentelytaito. En tällä hetkellä tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta allekirjoitan sen ehdottomasti. Terapiani aikana minun kuitenkin tulisi saada lisää otetta tunteisiini, taitoja käsitellä niitä sekä kyky vaikuttaa asenteisiini ja tekoihini. Ainoa kysymys tällä hetkellä kuitenkin on: Haluanko oikeasti vain hallita itseäni lopun elämääni?