Hän istui jälleen tutussa tuolissa.

Tuoli ei ollut sama, kuin aikaisemmin, mutta sen ympärille muodostuvat asetelmat olivat varsin tuttuja. Oikealla puolella tuijotti vanhahko lipasto, joka pursui papereita, mappeja ja kirjoja. Kaikki liittyen siihen, miksi hän siinä tuolissa istui. Viistossa oikealla puolella seisoi pieni, pyöreä, koivunvärinen pöytä, jonka toisella reunalla koreili värikkäitä kyniä ja pieni kasa post-it-lappuja. Ja keskellä pöytää enteili se, mitä tuleman pitää: paketti nenäliinoja.

Vastapäättä Häntä istui nainen. Naisen kasvot olivat pyöreät ja ystävälliset. Hänen silmistään paistoi lempeys ja kiltteys, sekä merkki viisaudesta. Tämä nainen kumartui eteenpäin tuolissaan saatuaan näpyteltyä koneelleen täydennystä Hänen tietoihinsa, joissa oli merkittynä suurin osa Hänen elämänsä aikana tapahtuneista käänteistä. Kysymys oli se sama, joka oli kuultu aikaisemminkin: "Miksi sinä olet täällä?".

Kysymykseen oli aina yhtä vaikea vastata. Sitä oli vaikea ynnätä yhteen virkkeeseen. Siksi, että Hän tarvitsi apua. Hän oli hullu. Hänen elämänsä toisti samaa onnistumisten ja epäonnistumisten kaavaa tietyissä sykleissä, ja hän halusi murtaa kaavan. Häntä kalvasi menneessä elämässä tapahtuneet traumaattiset ja pelottavat asiat. Yksinäisyys, heitteillejättö, kaltoinkohtelu. Mitä näitä nyt oli.

Onneksi tämä nainen tajusi auttaa Häntä vastaamaan. Nainen kysyi, millaisena hän oli lapsuutensa kokenut. Liian vaikea kysymys sekin. Nainen täsmensi kysymystään: "Millaisia olivat perhesuhteesi?". "Rikkonaisia ja epävarmoja", hän vastasi. Hän alkoi puhua sen, mitä oli tottunut puhumaan aikaisemminkin samanlaisessa tuolissa istuessaan. Hän lateli faktanomaisesti kuvauksia siitä, miten oli huolehtinut sairaasta äidistään jo pikkutytöstä lähtien ja pyrkinyt pitämään perhettä kasassa. Miten oli suorittanut kodin välttämättömiä askareita niillä taidoilla ja kyvyillä, joita nyt sen ikäisellä vain saattoi olla. Miten oli laulanut äidilleen tämän sängyn vieressä toivoen, että sen pienen tytön hento ääni olisi omalla olemassaolollaan parantanut äidin masennuksen kourista. Siitä, kuinka oli ottanut monesti selkäsaunan, kun ei vain osannut tehdä ja toimia oikealla tavalla, vaikkei kukaan häntä koskaan ollut opettanutkaan. Hän kertoi turvattomuudesta, joka kumpusi vanhemman poissaolosta öisin ja päivisin. Öistä, jotka joutui viettämään veljensä kanssa yksin, kun äidin oli vaan pakko käydä töissä saadakseen perheensä elätettyä edes jotenkuten. Häntä pelotti, mutta päätti piiloutua pärjäämisen viitan alle, ettei hänestä olisi liikaa vaivaa. Hän oli oppinut vaikenemaan tunteistaan, kätkemään pahan olonsa ja tarpeensa. Hänestä ei tarvinnut huolehtia. Hän kertoi turvattomuudesta, kun hän aamulla käveli kylpyhuoneeseen löytäen sieltä lääkepurkkeja ja viinipulloja oksennuksen keskeltä. Hän siivosi sotkun, tarkisti äidin hengityksen, pakkasi reppunsa ja lähti kouluun. Kotona vallitsevaan hiljaiseen kaaokseen ei auttanut myöskään se, että koulussa Hän kohtasi kiusaamista ja syrjintää niin oppilaiden, kuin opettajankin puolelta. Yksinäisyys, vaillejääminen ja turvattomuus olivat sanat, joihin oli lähes helppo kiteyttää lapsuuden ja nuoruuden laatu.

Toisinaan kuvaan astui joku äidin lukuisista miehistä, jotka sitten katosivat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Yksi jäi pidemmäksi aikaa jopa asumaan. Tämä mies ei tosin ollut mitenkään turvallinen isähahmo, vaan enemmänkin väkivallalla uhkaileva, puukkohippaa äidin kanssa harrastava kontrollifriikki, joka teki Hänen olonsa entistä turvattomammaksi ja lannistetummaksi. Kuvaan astui koulukiusaamisen ja epävakaiden kotiolojen johdosta syömishäiriö, joka ilmeni syömättömyytenä, oksentamisena ja pakonomaisena liikunnan harrastamisena. Hän osasi kuitenkin peittää sen varsin hyvin, vaikka äiti toisinaan kuulikin hänen kakoavan vessassa oksentaen juuri syömänsä ruuan viemäriin. Kukaan ei kuitenkaan asiaan puuttunut, vaikka laihtuminen oli silminnähtävää. Silti hän kuuli olevansa läski. Ruma ja läski.

Seuraavaksi hän kertoi isästään. Isästä, jota ei pahemmin näkynyt. Isästä, joka muisti aina nähdessään  kertoa, kuinka huonosti Hänet oli veljensä kanssa on kasvatettu. Isästä, joka pitkin hampain otti heidät teineinä asumaan luokseen, äidin jouduttua pitempiaikaiseen hoitoon suljetulle osastolle. Tämä vieraalta ja etäiseltä tuntuva isä jaksoi päivittäin muistuttaa, kuinka heistä oli vain vaivaa ja kuinka olemassaolonsa tyhjensi hänen pankkitilinsä. Hän kertoi, miten sai jatkuvasti kuulla olevansa ruma ja lihava, eikä mikään, mitä Hän teki ollut koskaan riittävää. Ei koulumenestys, käytös tai se, millainen Hän oli. Hän oli kuin äitinsä. Tarkoittaen varmaan persoonallisuutta ja ulkonäköä, mutta Hän tulkitsi olevansa yhtä huono. Niin huono, mitä isä puheillaan äitiä kuvasi. Hän yritti olla hyvä suostumalla isän vaatimuksiin liittyen pukeutumiseen ja harrastuksiin, sekä kätki persoonallisuutensa niin hyvin, kuin pystyi. Hänestä tuli harmaa ja  Hän alkoi sulautui tapettiin samalla sulkeutuen yhä enemmän omaan kuoreensa. Eikä sekään ollut tarpeeksi hyvä, aina löytyi lisää vikoja. Häneen ei luotettu, vaan hänen päiväkirjansa luettiin luvatta ja huoneensa tongittiin yrittäen etsiä jotain, mikä saisi hänet kiinni pahanteosta. Oma tila poistettiin, jolloin myös Hänen luottamuksensa muihin ihmisiin alkoi viimeistään rapistua.

Lopulta hän kapinoi. Alkoi polttaa tupakkaa ja juomaan alkoholia. Vastusti kaikkea kotiintuloajoista lähtien. Meikkasi entistä enemmän ja pukeutui mustaan. Provosoi tietämättään, minkä ehti. Kuuli isältään olevansa huora, lutka, vielä enemmän vääränlainen. Mutta enää hän ei välittänyt, ei hän kelpaisi kuitenkaan. Viimein 16-vuotiaana tuli potku perseelle ja osoitus kohti oviaukkoa. Takaisin ei ole tulemista. Tästä alkoi liian nuoren ihmisen itsenäinen elämä, johon kuului rajua päihteidenkäyttöä, seksuaalista hyväksikäyttöä, sekaisia öitä ja itsetuhoisuutta. Silloisen läheisen isäpuolen lähentely-yrityksiä, pettymyksiä ihmisiin. Oirehdinta meni rajummaksi ja osastohoito kutsui. Siitä lähtien Hän oli ollut sillä tiellä hypytettävänä sairaanhoitajalta ja lääkäriltä toiselle. Hän teki töitä ja pärjäsi. Mutta aina tuli uudelleen se tilanne, kun Hän löysi itsensä raapimasta psykiatrisen sairaalan ovia. 

Lopetettuaan kuvauksensa, Hänen kasvoillaan oli tyyni, hymyilevä ilme. Näin Hän asiat oli kokenut. Nämä olivat ne samat asiat, joista hän oli puhunut jo vuosia. Pinnallinen kuvaus siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei niiden ääneen lausuminen tehnyt mitenkään kipeää, joten nenäliinapaketti jäi jälleen ilman käyttöä. Eivät ne asiat tuntuneet hänestä mitenkään ihmeellisiltä, onhan Hän kuullut hurjempiakin tarinoita. Nainen oli kuunnellut hänen tarinansa esittäen toisinaan tarkentavia kysymyksiä. Nainen kumartui jälleen eteenpäin, katsoi Häntä vakavalla ilmeellä suoraan silmiin ja avasi suunsa: "Ymmärräthän sinä, että olet joutunut katsomaan ja kantamaan sellaisia asioita, joita ei kenenkään kuuluisi nähdä? Ja olet kaiken lisäksi jäänyt niiden asioiden kanssa selviämään täysin yksin". Naiselta saatu myötätunto ja ymmärrys nosti palan Hänen kurkkuunsa. Nuo sanat iskivät syvälle hänen sisimpäänsä, ja vaikka oli samalla tuolilla istunut vuosikymmenen, ei yksikään vastapuolella ollut todennut asiaa noin painavasti. Hän tunsi, kuinka hänen silmänsä meinasivat kostua, mutta hän onnistui estämään sen ja hymyili. Hän ei suostuisi itkemään. Nainen alkoi kertoa alkavasta hoito-ohjelmasta ja sen hyvistä tuloksista, ja Hän kuunteli vastaanottavaisena. Päädyttiin siihen lopputulokseen, että hoitosuhde voitaisiin kunnolla aloittaa.

Seinällä tikittävä kello ilmoitti, että aika oli lopussa. Hän nousi ylös, kiitti ystävällisesti ja totesi, että nähdään ensi viikolla. Nainen hymyili lepeästi, ja sanoi saman. Ovi sulkeutui hänen takanaan ja menneen elämän tarinat jäivät sen taakse. Yksi asia kuitenkin seurasi Häntä hissille, ulko-ovelle, kadulle ja sieltä aina kotiin saakka. Se ei kuitenkaan ollut mikään menneen elämän tuntemuksista tai kokemuksista, vaan liittyi vahvasti äsken koettuun tuntiin. Se asia oli lause, jonka nainen oli hänelle viimeiseksi sanonut. Havainto, jonka nainen oli tehnyt vain yhden tapaamisen perusteella, ja jonka Hän tajusi kertovan Hänestä ja hänen tilastaan enemmän, kuin hän ikinä itse pystyisi kuvaamaan tai kertomaan. Siitä, kuinka hän hymy suupielissä ynnäsi elämänsä traumaattisimpia kokemuksia koskematta kertaakaan nenäliinapakettiin ja nousi ylös jatkaakseen matkaansa aina seuraavaan hetkeen.

Nainen oli todennut tehneensä huolestuttavan havainnon:

Hän puhui sodasta hymyillen.